...nää harkat meni niin päin sitä itseään, että meinasi itku päästä...
Ohjaaja oli surkeampi kuin mikään mitä agilitykentillä on varmaan kuunaan nähty ja Iisaa ei kiinnostanut, ei sitten yhtään. Sanoinkin kavereille, että jos Iisa olisi osannut näyttää minulle keskisormea, niin se olisi ollut pystyssä koko treenien ajan. Se ei totellut, se ei hypännyt, se ei innostunut...se vain oli sitä mieltä, että se olisi halunnut olla jossain ihan muualla.
Olisi ollut jälleen ihan mielettömän hienot treenit ja vaikeat ohjauskuviot valssauksineen opeteltavissa, mutta kun meinasi pinna palaa sekä minuun itseeni että myös koiraan... Ja lopputuloksena olin jo lopettamassa koko lajin harrastamisen.
No, onneksi Jenni kysyi, voisiko Iisalla olla juoksut tulossa...ja se sitten varmaan on kyseessä, koska koira on muutenkin ollut outo. Ja lisäksi se on hirveän kosketusarka mahastaan, se kiljaisee, jos sattuu silittämään sitä mahasta. Saas nyt nähdä milloin ne alkaa, kun olisi parin viikon päästä agilityn hyppytekniikkakurssi jonne kiinnostaisi mennä... Jyväskylän näyttelyyn ei näillä näkymin kyllä lähdetä kosketusarkaa koiraa kiusaamaan, ettei tapahdu niinkuin Iitissä viime kesänä, kun tuomari ei saanut Iisaa koskettaa lainkaan....!
Mutta jotta tämä kirjoitus ei nyt menisi aivan surkutteluksi ja itsesäälissä rypemiseksi, niin täytyy tunnustaa että viimeinen harjoittelurata meni ihan ok. Ohjauskuviot onnistuivat ja Iisa totteli ja meni ihan innolla. Siihen Miira käski meidän lopettaa, että jää hyvä mieli.
Ei oo aina helppoa, ei oo...ja ei pitäisi mennä sinne jos on pinna kireällä...vika kun ei yleensä ole koirassa vaan ohjaajassa...
Mutta ehkä ensi kerralla menee paremmin!
Kommentit